Yhdysvaltain poliittista järjestelmää on perinteisesti kuvattu presidenttikeskeiseksi. Pinnallisesti ja vallan symboliikkaa tarkasteltaessa asianomainen arvio voi jossain määrin pitää paikkansakin. Poliittisen todellisuuden tasolla näin ei kuitenkaan ole.
Ajatusharha USA:n presidenttivaltaisuudesta on juurtunut syvälle niin politiikan tutkijoihin kuin mediaankin. Sama harha näkyy niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa.
Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän perusteet luotiin 1700-luvulla ja niitä muotoiltiin erityisesti niin sanotuissa Federalistien paperissa.
Federalisti 51:n kirjoittaja totesi jo tuolloin, että erityinen ponnistus täytyy tehdä vastavoiman luomiseksi henkilökohtaiselle kunnianhimolle. Kenellekään ja viimeksi presidentille tulee antaa ylenmääräistä tai kohtuutonta henkilökohtaista valtaa. Kun tiedetään millainen ihmisluonto on, vaatii demokraattinen järjestelmä toimiakseen varmistavia varokeinoja kilpailevien poliittisten auktoriteettien muodossa.
Uuden vastavalitun presidenttien menestymiseen vaikuttavat monet eri tekijät eikä vähäisin niistä ole itse järjestelmän 1700-luvulla luotu perusrakenne.
Punnukset ja vastapunnukset, presidentin ja kongressin välinen jännitteinen perussuhde, kongressin voimasuhteet sekä presidentin henkilökohtaiset johtajaominaisuudet sekä ideologinen tausta vaikuttavat niin ikään siihen kuinka vastavalittu presidentti virassaan menestyy.
Valkoisen talon ja kongressin väliselle suhteelle on tyypillistä konfliktialttius riippumatta siitä, onko kongressissa presidentille myötämielinen poliittinen enemmistö vai ei.
Menestymisen kannalta merkitykselliseksi nousee tällöin myös presidentin henkilökohtaiset ominaisuudet ja laaja-alainen kokemus lainsäädäntötyöstä ja vaikuttamisesta Washingtonissa.
Järjestelmää voidaankin hyvällä syyllä luonnehtia termillä jakautunut presidenttikeskeisen asemesta.
Ulkopoliittinen kokemattomuus ei haittaa
Teksasin kuvernööri George W. Bush on maineikkaan poliittisen suvun jälkeläinen, jonka poliittinen ura on sujunut vaivattomasti. Nousuaan kuvernööriksi ja presidenttiehdokkaaksi hänen on kiittäminen ennen kaikkea vahvaa sukutaustaansa sekä huomattavaa taloudellista varallisuutta.
Bush luonnehtii itseään lähimmäisistään välittäväksi maltilliseksi konservatiiviksi. Tärkeimmiksi poliittisen toiminnan lähtökohdiksi on Bushin kampanjassa nostettu keskushallituksen vallan rajoittaminen ja sen siirtäminen kansalaisia lähemmäksi alueelliselle ja paikalliselle tasolle.
Lisäksi hän korostaa henkilökohtaisen vastuun ja perheen merkitystä kansalaisyhteiskuntaa vahvistavina tekijöinä.
Hän suhtautuu kriittisesti naisten vapaaseen aborttioikeuteen. Oikeus aborttiin tulee rajata vain tapauksiin, jossa nainen on joutunut raiskauksen tai insestin uhriksi. Abortti on hyväksyttävä myös silloin, kun kyseessä on valinta lapsen tai äidin elämän välillä.
Rotujen välistä tasa-arvoista kohtelua ohjaavaan ns. affirmative action -politiikkaan Bush suhtautuu niin ikään kriittisesti. Hänen mielestään rotuun perustuvat kiintiöt ovat epäoikeudenmukaisia.
Ulkopoliittisesti Bushia pidetään kokemattomana. Tämä näkyy myös hänen ulkopoliittisessa agendassaan.
Suhteessa Venäjään Bush vetää demokraattista kilpailijaansa kovempaa linjaa. Hän vastustaa IMF lisälainojen myöntämistä samalla kun pidättyisi taloudellisen avun myöntämisestä Tshetshenian sodan vuoksi.
Yhdysvaltain suhdetta Kiinaan ehdokas esittää muutettavaksi. On pyrittävä pois strategisesta kumppanuudesta kilpailullisuutta korostavaan suuntaan. Samalla hän tukee yhden Kiinan politiikkaa sekä pyrkimyksiä Taiwanin turvallisuuden edistämiseksi.
Menestymisen mahdollisuudet
Arvioitaessa Bushin menestymisen mahdollisuuksia on todettava heti alkuun, ettei vähäisen ulkopoliittisen kokemuksen merkitystä tule liioitella.
Amerikkalaiseen traditioon kuuluu korostaa ulkosuhteita silloin kun presidentti on sisäpoliittisissa tai henkilökohtaisissa vaikeuksissa. Tällöin puheet Yhdysvaltain kansainvälispoliittisesta roolista ja kansallisesta edusta nousevat presidentin agendalla korkealle.
Niin kutsutun rally around the flag -politiikan avulla presidentit pyrkivät nostattamaan kansallistuntoa ja siirtämään huomion pois omista sisäpoliittisista vaikeuksista.
Bush on merkittävä vaikuttaja republikaanisessa puolueessa, joskin hänen kokemuksensa valtakunnan politiikasta on suhteellisen vähäistä. Erityisenä akilleen kantapäänä on pidettävä kuitenkin arvioita hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan.
Häntä ei pidetä erityisen älykkäänä kuten Al Gorea eikä toisaalta myöskään ylivoimaisen taitavana poliitikkona kuten Bill Clintonia.
Vähäinen kokemus, henkilökohtaiset ominaisuudet ja mahdolliset konfliktit kongressissa saattavat yhdessä synnyttää tilanteen, jossa oman ohjelman onnistunut edistäminen voi muodostua Bushille huomattavan vaikeaksi tehtäväksi, jos hänet valitaan.
Erityisen tärkeäksi tekijäksi tällaisessa tilanteessa muodostuu hänen kykynsä haistella kansakunnan vallitsevia poliittisia virtauksia.
Se kuinka Bush onnistuu rakentamaan poliittisen agendan, jolla on jo luonnostaan vahva tuki kongressissa muodostuu siksi viisasten kiveksi, joka pitkälti ratkaisee hänen mahdollisuutensa menestyä, mikäli hänet valitaan Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi.
Merkittävää Bushin menestymisen kannalta on myös ideologinen asemoituminen suhteessa hänen puolueensa eri fraktioihin.
Bushia on perinteisesti pidetty puolueensa sisällä oikeistolaisena, mutta kampanjan keskeisin slogan "Conservative with compassionate heart" on selkeä pyrkimys antaa kuvaa maltillisesta oikeistokonservatiivista. Joka on intohimoinen kuolemanrangaistuksen käyttäjä.
PETRI SUTINEN
4.8.2000
Wednesday, January 17, 2007
Al Gore - liberaali työmiehen ystävä?
Tennesseeläinen varapresidentti ja presidenttiehdokas Albert Gore jr. on tunnettu poliittinen vaikuttaja jo toisessa polvessa. Isä Albert Gore sr. toimi senaattorina ja tuli tunnetuksi voimakkaana kansalaisoikeuksia puolustavana uuden ajan demokraattipoliitikkona.
Demokraattiselle puolueelle on ollut kautta historian tyypillistä maantieteellisen tekijän voimakas merkitys arvomaailman määrittymisessä.
Pohjoisten ja koillisten osavaltioiden demokraatit ovat perinteisesti suvaitsevaisuutta ja kansalaisoikeuksia puolustavia liberaaleja.
Etelävaltioiden demokraatit ovat sen sijaan arvomaailmaltaan konservatiivisia ja monessa suhteessa vanhoillisempia kuin esimerkiksi republikaanien maltillisen siiven edustajat.
Molemmat Goret rikkovat perinteisen kuvan demokraattista puoluetta kannattavasta Etelän herrasmiehestä.
Suvaitsevaisuuden agenda
Al Gore on kokenut poliitikko. Hänet valittiin ensimmäisen kerran edustajainhuoneeseen 1976 ja on sen jälkeen toiminut niin senaattorina kuin nyt varapresidenttinäkin.
Nykyisessä virassaan hän on ollut yksi tärkeimpiä clintonilaisen politiikan muotoilijoita niin ulko-, ympäristö-, teknologia- kuin koulutuspolitiikankin alueella.
Goren arvomaailmaa määrittää parhaiten liberaali suvaitsevaisuus, jonka keskeisiä elementtejä ovat yksilöllinen vapaus sekä taloudellisen ja henkisen hyvinvoinnin turvaaminen kaikille rodusta, sukupuolesta tai etnisestä alkuperästä riippumatta.
Kampanjassaan hän korostaa voimakkaasti tavallisen työssä käyvän työmiehen ja -naisen oikeutta onneen ja hyvinvointiin.
Hän korostaa perhepolitiikan keskeisenä lähtökohtana naisen oikeutta omiin valintoihin ja itsenäisyyteen. Käytännössä se tarkoittaa muun muassa voimakasta tukea naisten vapaalle aborttioikeudelle.
Suvaitsevaisuutta korostavat niin ikään hänen sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon liittyvät näkemykset. Goren mukaan terveydenhuollon kattavuutta on edistettävä liittovaltion hallituksen toimin niin, että se kattaa tulevaisuudessa yhä suuremman osan amerikkalaisia.
Siirtolaiset ovat rakentaneet Amerikan ja laillisen siirtolaisuuden hän näkee tuettavan arvoisena asiana vielä nykyäänkin. Laittomien siirtolaisten muodostamaan ongelmaan hän sitä vastoin suhtautuu jyrkän kielteisesti.
Gore wilsonilaisuuden alkulähteillä
Ulkopolitiikassa presidenttiehdokas Gore on perinteisen liberaalin internationalismin tukija. Liberaali internationalismi on käsite, johon kiteytyy demokraattista puoluetta edustaneiden presidenttien ulkopoliittisen toiminnan vuosisatainen peruslinja.
Republikaanien ulkopolitiikalle on sitä vastoin ollut tyypillistä taipumus enemmän sisäänpäin kääntyneisyyteen. Aikoina jolloin puolueessa ovat olleet vallalla kansainvälisyyteen avoimemmin suuntautuneet voimat, on peruslinjaksi määrittynyt rakentavan sitoutumisen periaate.
Liberaali internationalismi on oppi, jonka perusajatuksena on Yhdysvaltain keskeinen rooli maailman politiikassa. Oppi perustuu yksinkertaiseen perusajatukseen. Läntisten demokraattisten valtioiden (lue: Yhdysvaltain) tehtävänä on turvata demokratia maailmassa ja edistää sen vakiintumista kaikkialle.
Liberaalin internationalismin mukaisessa maailmassa järjestys perustuu kansallisvaltioiden vakiintuneeseen olemassaoloon sekä valtioiden väliseen taloudelliseen, sotilaalliseen ja moraaliseen keskinäisriippuvuuteen.
Valtioiden välisten suhteiden tasapaino ja rauhan säilyminen perustuvat kollektiiviseen sotilaalliseen turvallisuuteen sekä liberaaliin maailmantalouteen ja vapaaseen kaupankäyntiin.
Al Goren ulkopoliittinen linja on tämän ajattelun looginen jatkumo. Hänen ajattelunsa ja poliittinen menneisyytensä tekevät hänestä Bill Clintonia ja muita demokraattisia edeltäjiään tyylipuhtaamman liberaalin internationalismin puolestapuhujan.
Goren mielestä Yhdysvaltain tehtävä on näyttää muulle maailmalle suunta globaaliin rauhaan, vapauteen ja vaurauteen. Näihin kolmeen perusperiaatteeseen kiteytyy myös liberaalin internationalismin syvin olemus.
Käytännön poliittisessa työssä tämä on näkynyt jo hänen varhaisista vuosistaan saakka. Arvoperusta on korostunut erityisesti suhteessa Yhdysvaltain aserajoitus- ja ydinpelotepolitiikkaan sekä suhtautumisessa kansainvälisen järjestelmän häiriköihin (rogue states), kuten Irakiin.
Gore on vahvan sotilaallisen toimintakyvyn puolestapuhuja. Hänen arvomaailmassaan Yhdysvaltain sotilaallisella kapasiteetilla on oltava vahva rooli myös demokratian edistämisessä eri puolilla maailmaa.
Kysymys ei ole siten pelkästään Yhdysvaltain kansallisten etujen puolustamisesta Amerikan mantereella vaan demokraattisen järjestyksen toteuttamisesta kaikkialla maailmassa.
Muun maailman silmissä vahva sitoutuminen demokratiamissioon voidaan tulkita kahdella tavalla. Toisaalta Yhdysvaltain läntiset demokraattiset liittolaiset voivat luottaa siihen, että maailman politiikan hegemoni on heidän tukenaan ja turvanaan vakavien kriisien sattuessa.
Yhdysvallat on rakentanut kollektiivisen turvallisuuden järjestelmänsä maailmanlaajuisesti. Erityisen huomion kohteena ovat olleet Eurooppa ja Itä-Aasia.
Toisaalta asetelma voidaan nähdä innokkaiden ja joskus hieman naiiveina pidettyjen amerikkalaisten pyrkimyksenä kontrolloida koko kansainvälistä järjestelmää. Puheet maailmanpoliisiroolin liittymisestä läheisesti Yhdysvaltain taloudellisten intressien edistämiseen eivät olekaan kovin kaukaa haettuja.
Yhdysvaltain vaikutusvallan moniulotteisuus on vaikea ja ristiriitainen paikka vanhoille läntisille suurvalloille. Kollektiivinen sotilaallinen turvallisuus tukee amerikkalaisen talouselämän ekspansiota maailmalle samalla kun ne yhdessä luovat hedelmällistä maaperää yhdenmukaistuvalle globaalille viihde- ja elämysteollisuudelle.
Liberaalin internationalismin oppi on perusteiltaan paradoksaalinen. Samalla kun se madaltaa kanssakäymisen esteitä kansakuntien väliltä, se kuitenkin lujittaa ja edistää kansallisvaltiojärjestelmän perustan säilymistä myös tulevaisuudessa.
Se onkin mainio keino kasvattaa järjestelmän hegemonin omaa vaikutusvaltaa suhteessa muihin ja samalla vartioida oman kansallisen identiteetin säilymistä.
Kuinka kisassa lopulta käy?
Clintonin hallinnon onnistunut talouspolitiikka, Goren vahva sisä- ja ulkopoliittinen kokemus ja osaaminen sekä suvaitsevaisuutta ja yksilön oikeuksia korostava arvomaailma antavat demokraattien ehdokkaalle selkeästi George W. Bushia paremmat menestymisen mahdollisuudet presidentin vaativassa virassa.
Aivan toinen asia on sitten se, ajattelevatko äänestäjät samoin, vai painavatko vaakakupissa enemmän Clintonin tahrautunut maine, Goren väritön persoona sekä Bushin äänestäjäkuntaan vetoava poliittinen retoriikka.
Tällä hetkellä Bush on vahvassa vedossa, mutta mitä lähemmäksi vaalipäivä lähestyy, sitä selkeämmin ehdokkaiden välisiin tosiasialliseen eroihin tultaneen mediassa kiinnittämään huomiota.
Mielikuvien maailmassa ei osaaminen ja kokemus aina vie voittoa hurmaavasta mediakampanjoinnista. Se saattaa muodostua akilleen kantapääksi myös Albert Gore juniorille.
PETRI SUTINEN
11.8.2000
Demokraattiselle puolueelle on ollut kautta historian tyypillistä maantieteellisen tekijän voimakas merkitys arvomaailman määrittymisessä.
Pohjoisten ja koillisten osavaltioiden demokraatit ovat perinteisesti suvaitsevaisuutta ja kansalaisoikeuksia puolustavia liberaaleja.
Etelävaltioiden demokraatit ovat sen sijaan arvomaailmaltaan konservatiivisia ja monessa suhteessa vanhoillisempia kuin esimerkiksi republikaanien maltillisen siiven edustajat.
Molemmat Goret rikkovat perinteisen kuvan demokraattista puoluetta kannattavasta Etelän herrasmiehestä.
Suvaitsevaisuuden agenda
Al Gore on kokenut poliitikko. Hänet valittiin ensimmäisen kerran edustajainhuoneeseen 1976 ja on sen jälkeen toiminut niin senaattorina kuin nyt varapresidenttinäkin.
Nykyisessä virassaan hän on ollut yksi tärkeimpiä clintonilaisen politiikan muotoilijoita niin ulko-, ympäristö-, teknologia- kuin koulutuspolitiikankin alueella.
Goren arvomaailmaa määrittää parhaiten liberaali suvaitsevaisuus, jonka keskeisiä elementtejä ovat yksilöllinen vapaus sekä taloudellisen ja henkisen hyvinvoinnin turvaaminen kaikille rodusta, sukupuolesta tai etnisestä alkuperästä riippumatta.
Kampanjassaan hän korostaa voimakkaasti tavallisen työssä käyvän työmiehen ja -naisen oikeutta onneen ja hyvinvointiin.
Hän korostaa perhepolitiikan keskeisenä lähtökohtana naisen oikeutta omiin valintoihin ja itsenäisyyteen. Käytännössä se tarkoittaa muun muassa voimakasta tukea naisten vapaalle aborttioikeudelle.
Suvaitsevaisuutta korostavat niin ikään hänen sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon liittyvät näkemykset. Goren mukaan terveydenhuollon kattavuutta on edistettävä liittovaltion hallituksen toimin niin, että se kattaa tulevaisuudessa yhä suuremman osan amerikkalaisia.
Siirtolaiset ovat rakentaneet Amerikan ja laillisen siirtolaisuuden hän näkee tuettavan arvoisena asiana vielä nykyäänkin. Laittomien siirtolaisten muodostamaan ongelmaan hän sitä vastoin suhtautuu jyrkän kielteisesti.
Gore wilsonilaisuuden alkulähteillä
Ulkopolitiikassa presidenttiehdokas Gore on perinteisen liberaalin internationalismin tukija. Liberaali internationalismi on käsite, johon kiteytyy demokraattista puoluetta edustaneiden presidenttien ulkopoliittisen toiminnan vuosisatainen peruslinja.
Republikaanien ulkopolitiikalle on sitä vastoin ollut tyypillistä taipumus enemmän sisäänpäin kääntyneisyyteen. Aikoina jolloin puolueessa ovat olleet vallalla kansainvälisyyteen avoimemmin suuntautuneet voimat, on peruslinjaksi määrittynyt rakentavan sitoutumisen periaate.
Liberaali internationalismi on oppi, jonka perusajatuksena on Yhdysvaltain keskeinen rooli maailman politiikassa. Oppi perustuu yksinkertaiseen perusajatukseen. Läntisten demokraattisten valtioiden (lue: Yhdysvaltain) tehtävänä on turvata demokratia maailmassa ja edistää sen vakiintumista kaikkialle.
Liberaalin internationalismin mukaisessa maailmassa järjestys perustuu kansallisvaltioiden vakiintuneeseen olemassaoloon sekä valtioiden väliseen taloudelliseen, sotilaalliseen ja moraaliseen keskinäisriippuvuuteen.
Valtioiden välisten suhteiden tasapaino ja rauhan säilyminen perustuvat kollektiiviseen sotilaalliseen turvallisuuteen sekä liberaaliin maailmantalouteen ja vapaaseen kaupankäyntiin.
Al Goren ulkopoliittinen linja on tämän ajattelun looginen jatkumo. Hänen ajattelunsa ja poliittinen menneisyytensä tekevät hänestä Bill Clintonia ja muita demokraattisia edeltäjiään tyylipuhtaamman liberaalin internationalismin puolestapuhujan.
Goren mielestä Yhdysvaltain tehtävä on näyttää muulle maailmalle suunta globaaliin rauhaan, vapauteen ja vaurauteen. Näihin kolmeen perusperiaatteeseen kiteytyy myös liberaalin internationalismin syvin olemus.
Käytännön poliittisessa työssä tämä on näkynyt jo hänen varhaisista vuosistaan saakka. Arvoperusta on korostunut erityisesti suhteessa Yhdysvaltain aserajoitus- ja ydinpelotepolitiikkaan sekä suhtautumisessa kansainvälisen järjestelmän häiriköihin (rogue states), kuten Irakiin.
Gore on vahvan sotilaallisen toimintakyvyn puolestapuhuja. Hänen arvomaailmassaan Yhdysvaltain sotilaallisella kapasiteetilla on oltava vahva rooli myös demokratian edistämisessä eri puolilla maailmaa.
Kysymys ei ole siten pelkästään Yhdysvaltain kansallisten etujen puolustamisesta Amerikan mantereella vaan demokraattisen järjestyksen toteuttamisesta kaikkialla maailmassa.
Muun maailman silmissä vahva sitoutuminen demokratiamissioon voidaan tulkita kahdella tavalla. Toisaalta Yhdysvaltain läntiset demokraattiset liittolaiset voivat luottaa siihen, että maailman politiikan hegemoni on heidän tukenaan ja turvanaan vakavien kriisien sattuessa.
Yhdysvallat on rakentanut kollektiivisen turvallisuuden järjestelmänsä maailmanlaajuisesti. Erityisen huomion kohteena ovat olleet Eurooppa ja Itä-Aasia.
Toisaalta asetelma voidaan nähdä innokkaiden ja joskus hieman naiiveina pidettyjen amerikkalaisten pyrkimyksenä kontrolloida koko kansainvälistä järjestelmää. Puheet maailmanpoliisiroolin liittymisestä läheisesti Yhdysvaltain taloudellisten intressien edistämiseen eivät olekaan kovin kaukaa haettuja.
Yhdysvaltain vaikutusvallan moniulotteisuus on vaikea ja ristiriitainen paikka vanhoille läntisille suurvalloille. Kollektiivinen sotilaallinen turvallisuus tukee amerikkalaisen talouselämän ekspansiota maailmalle samalla kun ne yhdessä luovat hedelmällistä maaperää yhdenmukaistuvalle globaalille viihde- ja elämysteollisuudelle.
Liberaalin internationalismin oppi on perusteiltaan paradoksaalinen. Samalla kun se madaltaa kanssakäymisen esteitä kansakuntien väliltä, se kuitenkin lujittaa ja edistää kansallisvaltiojärjestelmän perustan säilymistä myös tulevaisuudessa.
Se onkin mainio keino kasvattaa järjestelmän hegemonin omaa vaikutusvaltaa suhteessa muihin ja samalla vartioida oman kansallisen identiteetin säilymistä.
Kuinka kisassa lopulta käy?
Clintonin hallinnon onnistunut talouspolitiikka, Goren vahva sisä- ja ulkopoliittinen kokemus ja osaaminen sekä suvaitsevaisuutta ja yksilön oikeuksia korostava arvomaailma antavat demokraattien ehdokkaalle selkeästi George W. Bushia paremmat menestymisen mahdollisuudet presidentin vaativassa virassa.
Aivan toinen asia on sitten se, ajattelevatko äänestäjät samoin, vai painavatko vaakakupissa enemmän Clintonin tahrautunut maine, Goren väritön persoona sekä Bushin äänestäjäkuntaan vetoava poliittinen retoriikka.
Tällä hetkellä Bush on vahvassa vedossa, mutta mitä lähemmäksi vaalipäivä lähestyy, sitä selkeämmin ehdokkaiden välisiin tosiasialliseen eroihin tultaneen mediassa kiinnittämään huomiota.
Mielikuvien maailmassa ei osaaminen ja kokemus aina vie voittoa hurmaavasta mediakampanjoinnista. Se saattaa muodostua akilleen kantapääksi myös Albert Gore juniorille.
PETRI SUTINEN
11.8.2000
Kolmas sektori hoitaa USA:n hyvinvointi- ja köyhyyspolitiikkaa?
George W. Bush piti Yhdysvaltain köyhyysongelmaa sivuavan linjapuheen Notre Damen yliopiston promootiotilaisuudessa toukokuun lopulla. Esiintyminen oli merkittävä monessa suhteessa. Puheessaan hän antoi julkisesti tunnustusta edeltäjänsä Bill Clintonin hyvinvointi- ja talouspolitiikalle.
Presidentti Bush totesi vuonna 1996 tehtyjen hyvinvointipoliittisten uudistusten tuoneen itsekunnioitusta ja työtä suurelle määrälle amerikkalaisia.
Bush on ilmoittanut tavoitteekseen jatkaa hyvinvointiyhteiskuntaa uudistavien aloitteiden läpiviemistä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Hänen köyhyyspolitiikassaan ei ole kuitenkaan kysymys Clintonin edustaman linjan jatkamisesta.
Aloitetta kuvaa pikemminkin pyrkimys kääntää hyvinvointipolitiikan suunta lopullisesti hallituksen yleisestä mandaatista kolmannen sektorin toiminnaksi. Bush näkeekin itsensä ja hallintonsa hyvinvointi- ja köyhyyspolitiikan kolmannen aallon edustajana.
Sota köyhyyttä vastaan
Ensimmäisen aallon muodosti presidentti Lyndon B. Johnsonin sota köyhyyttä vastaan 1960-luvulla. Johnsonin 1964 käynnistämä köyhyyden vastainen sota tähtäsi kunnianhimoisesti köyhyysongelman lopulliseen poistamiseen maasta.
Johnsonin agendan perustan muodosti vakaumus siitä, että viidesosa amerikkalaisista eli köyhyysrajan alapuolella.
Köyhyys ymmärrettiin jo tuolloin ei vain materiaalisena niukkuutena vaan myös mahdollisuuksien rajallisuutena ja lopullisena karkaamisena köyhän väestönosan käsistä. Se mikä oli keskivertokansalaisten ulottuvilla, oli köyhälle kansanosalle saavuttamaton unelma.
Johnsonin aloitteiden pohjalta rakennettiin useat amerikkalaisten perusturvallisuutta ylläpitävät sosiaali- ja terveydenhuoltopolitiikan ohjelmat (mm. Medicare ja Medicaid).
Clintonin toinen aalto
Kongressin 1996 elokuussa hyväksymä ja Clintonin allekirjoittama Personal Responsibility and Work Opportunity Reconciliation Act of 1996 muodostaa Bushin mielestä toisen uudistusaallon amerikkalaisessa hyvinvointipolitiikassa.
Tämä demokraattien ja republikaanien kompromissina syntynyt hyvinvointiuudistus on merkittävin ja pitkäkantoisin hyvinvointipolitiikan reformi, mitä Yhdysvalloissa on 1960-luvun jälkeen toteutettu.
Näkemykset uudistuksen vaikuttavuudesta eivät suinkaan ole ristiriidattomia. Clinton ja kongressin republikaaninen enemmistö tervehtivät tuolloin uudistusta tyydytyksellä. Erityisesti korostettiin lain työvelvoitetta lisäävää luonnetta.
Yhdysvaltain maltillinen vasemmisto ja useat kansalaisjärjestöt katsoivat uudistuksen kuitenkin merkitsevän hyvinvointipolitiikan loppumista Yhdysvalloissa. Clintonin lain katsottiin särkevän liittovaltion viimeisenkin turvaverkon.
Samalla se lisää kodittomuutta maassa, jossa asunnottomien määrä on jo entisestään huomattavan korkea. Matalan tulotason perheiden katsottiin joutuvan tilanteeseen, jossa valittavaksi tulee joko ruoka tai asunto.
Clintonin mukaan uusi laki edisti sitä vastoin työllisyyttä, rohkaisi vanhempien omaehtoista vastuuta sekä loi todellisen turvaverkon lapsille.
Tosiasiallisesti ohjelma lakkautti oikeutuksen käteisavustuksiin useille kansalaisryhmille: matalan tulotason perheille, vajaakuntoisille lapsille ja nuorille sekä laillisesti maahan muuttaneille siirtolaisille. Samalla se heikensi merkittävästi kansalaisten mahdollisuutta saada ruokakuponkeja.
Clintonin uudistukset paransivat maan työllisyyttä ja talouden suorituskykyä. Ne heikensivät kuitenkin kaikkein köyhimmän kansanosan asemaa. Vaikea kodittomuusongelma syveni entisestään.
Bush kolmannen aallon harjalle?
Tarkasteltaessa Clintonin uudistusten tosiasiallista luonnetta ei ole vaikea kuvitella, miksi ne saavat myös presidentti Bushin myöntävän päännyökkäyksen.
Perinteinen demokraattinen hyvinvointipolitiikka saavutti tosiasiallisen päätepisteensä Clintonin kaudella. Clinton oli ensimmäinen demokraattipresidentti, joka otti talous- ja hyvinvointipolitiikkansa ohjenuoraksi rationalistisen talousajattelun opit, johon tämän hetkinen kansainvälinen talouspolitiikkakin nojaa.
Samaisen talouspolitiikan opit ovat nähtävillä kaikkialla läntisessä maailmassa. Edes kananmunien heittely ei hidasta taloudellisen globalisaation ja rationalismin edistämisen politiikkaa maailmassa. Subjektiivisten, välittämistä korostavien arvojen ja talouden rationalismin joutuessa ristiriitaan voidaan vain todeta, että sen pahempi arvoille.
Bush on astumassa askelta pidemmälle. Hän tähtää liittovaltion hallituksen hienovaraiseen irrottautumiseen hyvinvointipalveluiden takaajan tehtävästä. Bush on tehnyt kongressille aloitteen, jonka perusteella hallitus voi ryhtyä myöntämään avustusta uskonnollisille yhdyskunnille sosiaalipalveluiden tuottamiseksi köyhälle kansanosalle.
Kyseessä hienovarainen, mutta selkeä pyrkimys irtiottoon hallituksen velvollisuudesta sosiaalipalveluiden järjestäjänä. Aika näyttää, onko Bushin tavoitteena siirtää hyvinvointipalveluiden järjestämisvastuu lähes yksinomaan kolmannen sektorin hoidettavaksi.
PETRI SUTINEN, 13.6.2001
Presidentti Bush totesi vuonna 1996 tehtyjen hyvinvointipoliittisten uudistusten tuoneen itsekunnioitusta ja työtä suurelle määrälle amerikkalaisia.
Bush on ilmoittanut tavoitteekseen jatkaa hyvinvointiyhteiskuntaa uudistavien aloitteiden läpiviemistä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Hänen köyhyyspolitiikassaan ei ole kuitenkaan kysymys Clintonin edustaman linjan jatkamisesta.
Aloitetta kuvaa pikemminkin pyrkimys kääntää hyvinvointipolitiikan suunta lopullisesti hallituksen yleisestä mandaatista kolmannen sektorin toiminnaksi. Bush näkeekin itsensä ja hallintonsa hyvinvointi- ja köyhyyspolitiikan kolmannen aallon edustajana.
Sota köyhyyttä vastaan
Ensimmäisen aallon muodosti presidentti Lyndon B. Johnsonin sota köyhyyttä vastaan 1960-luvulla. Johnsonin 1964 käynnistämä köyhyyden vastainen sota tähtäsi kunnianhimoisesti köyhyysongelman lopulliseen poistamiseen maasta.
Johnsonin agendan perustan muodosti vakaumus siitä, että viidesosa amerikkalaisista eli köyhyysrajan alapuolella.
Köyhyys ymmärrettiin jo tuolloin ei vain materiaalisena niukkuutena vaan myös mahdollisuuksien rajallisuutena ja lopullisena karkaamisena köyhän väestönosan käsistä. Se mikä oli keskivertokansalaisten ulottuvilla, oli köyhälle kansanosalle saavuttamaton unelma.
Johnsonin aloitteiden pohjalta rakennettiin useat amerikkalaisten perusturvallisuutta ylläpitävät sosiaali- ja terveydenhuoltopolitiikan ohjelmat (mm. Medicare ja Medicaid).
Clintonin toinen aalto
Kongressin 1996 elokuussa hyväksymä ja Clintonin allekirjoittama Personal Responsibility and Work Opportunity Reconciliation Act of 1996 muodostaa Bushin mielestä toisen uudistusaallon amerikkalaisessa hyvinvointipolitiikassa.
Tämä demokraattien ja republikaanien kompromissina syntynyt hyvinvointiuudistus on merkittävin ja pitkäkantoisin hyvinvointipolitiikan reformi, mitä Yhdysvalloissa on 1960-luvun jälkeen toteutettu.
Näkemykset uudistuksen vaikuttavuudesta eivät suinkaan ole ristiriidattomia. Clinton ja kongressin republikaaninen enemmistö tervehtivät tuolloin uudistusta tyydytyksellä. Erityisesti korostettiin lain työvelvoitetta lisäävää luonnetta.
Yhdysvaltain maltillinen vasemmisto ja useat kansalaisjärjestöt katsoivat uudistuksen kuitenkin merkitsevän hyvinvointipolitiikan loppumista Yhdysvalloissa. Clintonin lain katsottiin särkevän liittovaltion viimeisenkin turvaverkon.
Samalla se lisää kodittomuutta maassa, jossa asunnottomien määrä on jo entisestään huomattavan korkea. Matalan tulotason perheiden katsottiin joutuvan tilanteeseen, jossa valittavaksi tulee joko ruoka tai asunto.
Clintonin mukaan uusi laki edisti sitä vastoin työllisyyttä, rohkaisi vanhempien omaehtoista vastuuta sekä loi todellisen turvaverkon lapsille.
Tosiasiallisesti ohjelma lakkautti oikeutuksen käteisavustuksiin useille kansalaisryhmille: matalan tulotason perheille, vajaakuntoisille lapsille ja nuorille sekä laillisesti maahan muuttaneille siirtolaisille. Samalla se heikensi merkittävästi kansalaisten mahdollisuutta saada ruokakuponkeja.
Clintonin uudistukset paransivat maan työllisyyttä ja talouden suorituskykyä. Ne heikensivät kuitenkin kaikkein köyhimmän kansanosan asemaa. Vaikea kodittomuusongelma syveni entisestään.
Bush kolmannen aallon harjalle?
Tarkasteltaessa Clintonin uudistusten tosiasiallista luonnetta ei ole vaikea kuvitella, miksi ne saavat myös presidentti Bushin myöntävän päännyökkäyksen.
Perinteinen demokraattinen hyvinvointipolitiikka saavutti tosiasiallisen päätepisteensä Clintonin kaudella. Clinton oli ensimmäinen demokraattipresidentti, joka otti talous- ja hyvinvointipolitiikkansa ohjenuoraksi rationalistisen talousajattelun opit, johon tämän hetkinen kansainvälinen talouspolitiikkakin nojaa.
Samaisen talouspolitiikan opit ovat nähtävillä kaikkialla läntisessä maailmassa. Edes kananmunien heittely ei hidasta taloudellisen globalisaation ja rationalismin edistämisen politiikkaa maailmassa. Subjektiivisten, välittämistä korostavien arvojen ja talouden rationalismin joutuessa ristiriitaan voidaan vain todeta, että sen pahempi arvoille.
Bush on astumassa askelta pidemmälle. Hän tähtää liittovaltion hallituksen hienovaraiseen irrottautumiseen hyvinvointipalveluiden takaajan tehtävästä. Bush on tehnyt kongressille aloitteen, jonka perusteella hallitus voi ryhtyä myöntämään avustusta uskonnollisille yhdyskunnille sosiaalipalveluiden tuottamiseksi köyhälle kansanosalle.
Kyseessä hienovarainen, mutta selkeä pyrkimys irtiottoon hallituksen velvollisuudesta sosiaalipalveluiden järjestäjänä. Aika näyttää, onko Bushin tavoitteena siirtää hyvinvointipalveluiden järjestämisvastuu lähes yksinomaan kolmannen sektorin hoidettavaksi.
PETRI SUTINEN, 13.6.2001
Pystyykö kasvava NATO enää nopeaan toimintaan?
Kyetäkseen tehokkaaseen taisteluun kansainvälistä terrorismia vastaan, on NATO:n organisoiduttava uudelleen, totesi Yhdysvaltain presidentti George W. Bush huippukokouksen aattona Prahassa.
Bushin lausunto on kaksijakoinen. Pinnalta katsottuna se muotoilee jo järjestön piirissä aikaisemmin määritellyn virallisen tavoitteen kehittää puolustusliitosta tehokas terrorismin vastainen nyrkki.
Pinnan alla kuitenkin kuplii. Lausahdus pitää sisällään huolen siitä, että yleiseurooppalaisen turvallisuusjärjestön roolia tavoitteleva organisaatio ei nykyisellään kykene vastaamaan sille asetettuihin haasteisiin.
Laajentuessaan syvemmällä Itä-Eurooppaan se asettaa itsensä alttiiksi lisääntyvälle organisatoriselle ja byrokraattiselle kankeudelle. Järjestön kyky vastata tehokkaasti tuleviin konflikteihin auttamattomasti heikkenee.
Vaarana onkin, että ennen niin tehokkaasta puolustusliitosta tulee poliittinen yhteistyöjärjestö, jonka tärkeimmäksi tehtäväksi muodostuu rauhan, turvallisuuden ja vakauden levittäminen ja ylläpitäminen Euroopan mantereella. Samalla sen tehtäväksi jää ylläpitää rakennetta, jonka puitteissa terrorismia vastaan niin ikään taisteleva Venäjä vähin erin lähenee läntisiä turvallisuusrakenteita.
Muuntuvan puolustusliiton vastuulle jäänee myös ne monimutkaiset rauhanturvaoperaatiot, johon NATO:n eurooppalaiset jäsenvaltiot ja Euroopan unioni eivät puutteellisten resurssiensa vuoksi kykene (mm. Kosovo).
Ei ainoastaan eurooppalaisissa turvallisuuspoliittisissa asiantuntijapiireissä, vaan myös Yhdysvaltain puolustusministeriössä on vahvistumassa käsitys NATO:n suhteellisen marginaalisesta roolista tulevassa terrorismin vastaisessa taistelussa.
Laajentunut NATO on liian kankea ja byrokraattinen toimija kyetäkseen nopeaan ja tehokkaaseen sotilaalliseen toimintaan eri puolilla maailmaa. Yhdysvallat tuskin antavat eurooppalaisille liittolaisilleen mahdollisuutta jarruttaa sotilaallisiin operaatioihin ryhtymistä.
On vaikea nähdä tilannetta, jossa Yhdysvallat YK:lta mandaatin saatuaan lähtisi taivuttelemaan vaikkapa Saksan punavihreää hallitusta yhteiseen rintamaan Saddam Husseinia vastaan.
Eurooppa vastatkoon omista takapihoistaan
Bushin hallinto korostaa tulevaisuudessa yhä enemmän eurooppalaisten liittolaisten omaehtoista vastuuta takapihojensa siivoamisesta. Amerikkalaiset sitä vastoin keskittyvät NATO:n maantieteellisen alueen ulkopuolisiin sotilaallisiin uhkiin toimien järjestön komentorakenteen ulkopuolella. Mukaan sotilasoperaatioihin otetaan vain muutamia tärkeimpiä liittolaisia.
Euroopan unionin puolustusulottuvuuden kehittyminen ja 60 000 sotilaan yksikön luominen vuoden sisällä antaa selkeän signaalin tämän suuntaisen kehityksen vahvistumisesta Euroopassa. Unionin sotilaallinen rooli vahvistuu erityisesti Kaakkois-Euroopan rauhanturvaoperaatioissa.
NATO:n puitteissa on jo olemassa suunnitelmia, joiden mukaan Euroopan unioni ottaisi lähitulevaisuudessa vastuulleen tuhat miestä käsittävän Makedonian rauhanturvaoperaation.
Mikäli EU kykenee vastaamaan tähän haasteeseen, on mahdollista että tulevaisuudessa sille siirtyy myös vastuu Bosnian rauhanturvaoperaation toteuttamisesta.
Nykyinen Bushin hallinto uskookin, että laajentumisesta koituva poliittinen hyöty on sotilaallisessa toimintakyvyssä tapahtuvaa heikentymistä merkittävämpi saavutus.
NATO:n keskeistä roolia korostavat tahot näkevät edellisen kaltaisessa kehityksessä monia uhkia. Vaarana on, että järjestön rooli kutistuu yleiseurooppalaiseksi talonmiehen tehtäväksi.
Poliittisesti painottuvan puolustusliiton suunta lieneekin Etyjin kaltaiseksi keskustelufoorumiksi muuntuminen, jonka koko olemassaolon tarkoitus saatetaan asettaa tulevaisuudeksi kyseenalaiseksi.
Virallinen retoriikka uhkuu optimismia
Virallisessa retoriikassa NATO:n tulevaisuudelle ladataan suuria odotuksia. Prahan huippukokouksen agendalla keskeisessä asemassa ovat kysymykset terrorismin vastaisessa taistelussa tarvittavien toimenpiteiden muotoilemisesta.
Korkealle kokouksen esityslistalla nousee niin ikään valmistautuminen joukkotuhoasein tehtävän hyökkäyksen torjumiseksi ja sen aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi. Tällöin on kysymys muun muassa riittävien rokotevarastojen valmistamisesta mahdollisen biologisin asein tapahtuvan hyökkäyksen varalle.
Kolmas tärkeä päätettävänä oleva asiakokonaisuus on kysymys järjestön ja sen jäsenmaiden asejärjestelmien kehittämisestä ja sotilaallisen kapasiteetin sekä valmiustilan nostamisesta.
Korkealentoisten tavoitteiden takaa paistaa kuitenkin hienoinen epäusko mahdollisuuksiin ylläpitää tehokasta ja toimintakykyistä sotilasliittoa, jolla on sekä kyky että tahto muuntua maailmanlaajuisia operaatioita toteuttavaksi organisaatioksi. Kyseiseen tehtävään näyttäisi soveltuvan suppeampi Yhdysvaltain johtama koalitio NATO:a paremmin.
Tai kuten presidentti Bush asian keskiviikkona ilmaisi:
- Kaikkia NATO:n jäsenvaltioita konsultoidaan ennen sotilaallisiin toimiin ryhtymistä Irakia vastaan.
Yhdysvallat ei siis aio neuvotella sotilasoperaatiosta NATO:n puitteissa, eikä myöskään esittää tehtäväksi erillistä puolustusliiton päätöstä asiasta, mikäli Irak rikkoo Yhdistyneiden kansakuntien päätöslauselman 1441 asettamia ehtoja.
PETRI SUTINEN, 21.11.2002
Bushin lausunto on kaksijakoinen. Pinnalta katsottuna se muotoilee jo järjestön piirissä aikaisemmin määritellyn virallisen tavoitteen kehittää puolustusliitosta tehokas terrorismin vastainen nyrkki.
Pinnan alla kuitenkin kuplii. Lausahdus pitää sisällään huolen siitä, että yleiseurooppalaisen turvallisuusjärjestön roolia tavoitteleva organisaatio ei nykyisellään kykene vastaamaan sille asetettuihin haasteisiin.
Laajentuessaan syvemmällä Itä-Eurooppaan se asettaa itsensä alttiiksi lisääntyvälle organisatoriselle ja byrokraattiselle kankeudelle. Järjestön kyky vastata tehokkaasti tuleviin konflikteihin auttamattomasti heikkenee.
Vaarana onkin, että ennen niin tehokkaasta puolustusliitosta tulee poliittinen yhteistyöjärjestö, jonka tärkeimmäksi tehtäväksi muodostuu rauhan, turvallisuuden ja vakauden levittäminen ja ylläpitäminen Euroopan mantereella. Samalla sen tehtäväksi jää ylläpitää rakennetta, jonka puitteissa terrorismia vastaan niin ikään taisteleva Venäjä vähin erin lähenee läntisiä turvallisuusrakenteita.
Muuntuvan puolustusliiton vastuulle jäänee myös ne monimutkaiset rauhanturvaoperaatiot, johon NATO:n eurooppalaiset jäsenvaltiot ja Euroopan unioni eivät puutteellisten resurssiensa vuoksi kykene (mm. Kosovo).
Ei ainoastaan eurooppalaisissa turvallisuuspoliittisissa asiantuntijapiireissä, vaan myös Yhdysvaltain puolustusministeriössä on vahvistumassa käsitys NATO:n suhteellisen marginaalisesta roolista tulevassa terrorismin vastaisessa taistelussa.
Laajentunut NATO on liian kankea ja byrokraattinen toimija kyetäkseen nopeaan ja tehokkaaseen sotilaalliseen toimintaan eri puolilla maailmaa. Yhdysvallat tuskin antavat eurooppalaisille liittolaisilleen mahdollisuutta jarruttaa sotilaallisiin operaatioihin ryhtymistä.
On vaikea nähdä tilannetta, jossa Yhdysvallat YK:lta mandaatin saatuaan lähtisi taivuttelemaan vaikkapa Saksan punavihreää hallitusta yhteiseen rintamaan Saddam Husseinia vastaan.
Eurooppa vastatkoon omista takapihoistaan
Bushin hallinto korostaa tulevaisuudessa yhä enemmän eurooppalaisten liittolaisten omaehtoista vastuuta takapihojensa siivoamisesta. Amerikkalaiset sitä vastoin keskittyvät NATO:n maantieteellisen alueen ulkopuolisiin sotilaallisiin uhkiin toimien järjestön komentorakenteen ulkopuolella. Mukaan sotilasoperaatioihin otetaan vain muutamia tärkeimpiä liittolaisia.
Euroopan unionin puolustusulottuvuuden kehittyminen ja 60 000 sotilaan yksikön luominen vuoden sisällä antaa selkeän signaalin tämän suuntaisen kehityksen vahvistumisesta Euroopassa. Unionin sotilaallinen rooli vahvistuu erityisesti Kaakkois-Euroopan rauhanturvaoperaatioissa.
NATO:n puitteissa on jo olemassa suunnitelmia, joiden mukaan Euroopan unioni ottaisi lähitulevaisuudessa vastuulleen tuhat miestä käsittävän Makedonian rauhanturvaoperaation.
Mikäli EU kykenee vastaamaan tähän haasteeseen, on mahdollista että tulevaisuudessa sille siirtyy myös vastuu Bosnian rauhanturvaoperaation toteuttamisesta.
Nykyinen Bushin hallinto uskookin, että laajentumisesta koituva poliittinen hyöty on sotilaallisessa toimintakyvyssä tapahtuvaa heikentymistä merkittävämpi saavutus.
NATO:n keskeistä roolia korostavat tahot näkevät edellisen kaltaisessa kehityksessä monia uhkia. Vaarana on, että järjestön rooli kutistuu yleiseurooppalaiseksi talonmiehen tehtäväksi.
Poliittisesti painottuvan puolustusliiton suunta lieneekin Etyjin kaltaiseksi keskustelufoorumiksi muuntuminen, jonka koko olemassaolon tarkoitus saatetaan asettaa tulevaisuudeksi kyseenalaiseksi.
Virallinen retoriikka uhkuu optimismia
Virallisessa retoriikassa NATO:n tulevaisuudelle ladataan suuria odotuksia. Prahan huippukokouksen agendalla keskeisessä asemassa ovat kysymykset terrorismin vastaisessa taistelussa tarvittavien toimenpiteiden muotoilemisesta.
Korkealle kokouksen esityslistalla nousee niin ikään valmistautuminen joukkotuhoasein tehtävän hyökkäyksen torjumiseksi ja sen aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi. Tällöin on kysymys muun muassa riittävien rokotevarastojen valmistamisesta mahdollisen biologisin asein tapahtuvan hyökkäyksen varalle.
Kolmas tärkeä päätettävänä oleva asiakokonaisuus on kysymys järjestön ja sen jäsenmaiden asejärjestelmien kehittämisestä ja sotilaallisen kapasiteetin sekä valmiustilan nostamisesta.
Korkealentoisten tavoitteiden takaa paistaa kuitenkin hienoinen epäusko mahdollisuuksiin ylläpitää tehokasta ja toimintakykyistä sotilasliittoa, jolla on sekä kyky että tahto muuntua maailmanlaajuisia operaatioita toteuttavaksi organisaatioksi. Kyseiseen tehtävään näyttäisi soveltuvan suppeampi Yhdysvaltain johtama koalitio NATO:a paremmin.
Tai kuten presidentti Bush asian keskiviikkona ilmaisi:
- Kaikkia NATO:n jäsenvaltioita konsultoidaan ennen sotilaallisiin toimiin ryhtymistä Irakia vastaan.
Yhdysvallat ei siis aio neuvotella sotilasoperaatiosta NATO:n puitteissa, eikä myöskään esittää tehtäväksi erillistä puolustusliiton päätöstä asiasta, mikäli Irak rikkoo Yhdistyneiden kansakuntien päätöslauselman 1441 asettamia ehtoja.
PETRI SUTINEN, 21.11.2002
Onko USA:sta ainoaksi supervallaksi vielä vuoden 2015 jälkeen
Yhdysvallat on maailman ainoa supervalta vuonna 2015, arvioi Yhdysvaltain puolustusministeriö strategiakatsauksessaan. Venäjä ja Kiina ovat tuon ajanjakson jälkeen Yhdysvaltojen mahdollisia kilpailijoita, mutta niiden tulevaisuus näyttää epävarmalta, todetaan katsauksessa.
Katsauksen mukaan Venäjän asevoimat menettää jatkuvasti iskukykyään, jollei niitä organisoida uudelleen ja supisteta. Yhdysvaltalaisten näkemyksen mukaan Venäjän valta-asema riippuu siitä, pystyykö se kehittämään talouttaan vakaassa poliittisessa ympäristössä.
Kiina saattaa sen sijaan kehittyä merkittäväksi sotilaalliseksi voimatekijäksi Aasiassa. Sen armeijan uudenaikaistaminen saattaa hidastua maan sisäisten olojen vuoksi "mukaan lukien jännitteet, jotka syntyvät toisaalta nykyaikaisen markkinatalouden ja toisaalta autoritaarisen poliittisen järjestelmän välille".
Pentagon kaukana reaalimaailman melskeistä
Pentagonin näkemykset edustavat perinteistä poliittisen realismin painolastia, joka on tyypillistä amerikkalaiselle globaalia vaikutusvaltaa mittaavalle strategiselle tutkimukselle.
Yhdysvallat niin kokonsa kuin historiallisen perinteensäkin vuoksi on viimeiseen asti pitänyt kiinni kansallisvaltioiden keskeistä asemaa korostavasta realismin doktriinista. Morgenthaun ja Kissingerin luoma realismi ei pysty tunnistamaan vaikutusvallan lähteeksi viime kädessä muuta kuin sotilaallisen voiman.
Taloudellinen suorituskyky ja vaikutusvalta ovat tässä ajattelussa viime kädessä alisteisia sotilaallisen voiman rationaliteetille. Kuinka todellista vaikutusvaltaa tulisi sitten mitata, ja mitä se kertoo globaalin vaikutusvallan luonteesta ja jakautumisesta kansainvälisen järjestelmän toimijoiden kesken?
Modernimpi ja todellisuutta paremmin ymmärtävä tapa mitata vaikutusvallan luonnetta on aloittaa analyysi valtion valtaperustan elementeistä. Näitä ovat taloudelliset- ja sotilaalliset resurssit, mobilisaatiokyky, riippuvuus toisista toimijoista sekä kansainvälisen järjestelmän toimintaa ohjaavat normit. Näin ymmärrettynä vaikutusvallalle on olennaista se, että ennen kuin voidaan puhua sen realisoitumisesta täytyy toimijalla olla kykyä ottaa käyttöönsä ja mobilisoida olemassa olevat materiaaliset resurssit, riippumatta siitä, ovatko ne luonteeltaan sotilaallisia, taloudellisia tai ideologisia.
Mobilisaatiokyky on tällöin ymmärrettävissä toimijan tosiasialliseksi toimijakapasiteetiksi. Vaikutusvallan käyttäjän riippuvuus riippuu taasen siitä missä määrin valtio A on riippuvainen valtion B tai jonkin kolmannen valtion hallitsemista resursseista.
Kapean sotilaallisen voiman näkökulmasta tämä tarkoittaa mm. sitä että Länsi-Eurooppa ei voi muodostua globaalilla tasolla merkittäväksi vaikutusvallan lähteeksi niin kauan kuin sen operatiivinen toimijakapasiteetti ja materiaaliset resurssit ovat Yhdysvalloista riippuvaisia.
Tämä ei kuitenkaan riitä analyysin perusteiksi, sillä on huomioitava myös riippuvuussuhteet valtaperustan muiden elementtien osalta. Millainen on eurooppalaisten vaikutusvalta suhteessa Yhdysvaltoihin kauppasuhteissa esim. WTO:n puitteissa? Tai millä tavoin Yhdysvaltain liittovaltio on riippuvainen amerikkalaisten monikansallisten yritysten menestymisestä niin Euroopan kuin kolmannenkin maailman markkinoilla? On tarkasteltava myös sitä kuinka merkittävästi eurooppalaiset yritykset onnistuvat tunkeutumaan Amerikkaan ja mitä seurannaisvaikutuksia tällä on makrotason talouspoliittiseen päätöksentekoon Capitolin kukkulalla ja sen ympärillä pyörivässä lobbausmylläkässä.
Vaikutusvaltaa tai suurvaltastatusta pohdittaessa on myös huomioitava se, mikä merkitys on järjestelmän puitteissa muodostuvilla koalitioilla.
Mitä Venäjän ja Kiinan merkittävä lähentyminen niin poliittisesti kuin taloudellisestikin merkitsisi kummankin suurvalta-aseman vahvistumiselle? Millä tavoin tiiviimpi taloudellis-poliittinen yhteistyö Venäjän ja Euroopan unionin välillä vaikuttaisi Yhdysvaltain taloudellisen vaikutusvallan kehitykseen maailmassa? Mitä implikaatioita sillä olisi esim. Yhdysvaltain ja Euroopan turvallisuus- ja sotilaspoliittiselle yhteistyölle tulevaisuudessa?
Nämä ovat kysymyksiä, jotka Pentagonin virkamiehet hyvin mielellään unohtavat siitä yksinkertaisesta syystä, että se tekee suurvalta-aseman kehityksen ennakoimisen huomattavan monimutkaiseksi.
Erityisen arveluttavaksi Pentagonin sotilaallisen voiman varaan laskeman arvion tekee se, että kylmän sodan jälkeen kynnys tarttua ydinaseisiin on noussut merkittävästi. Ydiniskulla uhkaaminen ei ole enää relevantti vallankäytön ja painostuksen muoto kansainvälisessä politiikassa.
Muutos suhteellisen vaikutusvallan määrässä ja luonteessa
Yhdysvallat on varmaankin johtava suurvalta maailmassa vielä vuonna 2015, mutta sen suhteellinen vaikutusvalta globaalilla tasolla vähenee kaiken aikaa. Kaakkois-Aasian tiikerien nousu ja Euroopan unionin talousliitto ovat omiaan asettamaan voimistuvan haasteen Yhdysvaltain vaikutusvallalle maailmassa.
Huolta Yhdysvalloille aiheuttaa myös se, että valtion luontainen markkina-alue on hiljalleen saavuttamassa luonnolliset rajansa. Osoituksena tämän tosiasian ymmärtämisestä on amerikkalaisten pyrkimykset niin NAFTA:n kuin Tyynenmeren alueenkin taloudellisen yhteistyön edistämiseksi.
Tässä suhteessa haastaja Eurooppa on amerikkalaisia edellä. Se on vasta luomassa globaalisessa kontekstissa merkittävää markkina-aluetta, kun amerikkalaiset ovat jo siirtymässä kypsien markkinoiden vaiheeseen omalla mantereellaan.
PETRI SUTINEN
20.6.1997
Katsauksen mukaan Venäjän asevoimat menettää jatkuvasti iskukykyään, jollei niitä organisoida uudelleen ja supisteta. Yhdysvaltalaisten näkemyksen mukaan Venäjän valta-asema riippuu siitä, pystyykö se kehittämään talouttaan vakaassa poliittisessa ympäristössä.
Kiina saattaa sen sijaan kehittyä merkittäväksi sotilaalliseksi voimatekijäksi Aasiassa. Sen armeijan uudenaikaistaminen saattaa hidastua maan sisäisten olojen vuoksi "mukaan lukien jännitteet, jotka syntyvät toisaalta nykyaikaisen markkinatalouden ja toisaalta autoritaarisen poliittisen järjestelmän välille".
Pentagon kaukana reaalimaailman melskeistä
Pentagonin näkemykset edustavat perinteistä poliittisen realismin painolastia, joka on tyypillistä amerikkalaiselle globaalia vaikutusvaltaa mittaavalle strategiselle tutkimukselle.
Yhdysvallat niin kokonsa kuin historiallisen perinteensäkin vuoksi on viimeiseen asti pitänyt kiinni kansallisvaltioiden keskeistä asemaa korostavasta realismin doktriinista. Morgenthaun ja Kissingerin luoma realismi ei pysty tunnistamaan vaikutusvallan lähteeksi viime kädessä muuta kuin sotilaallisen voiman.
Taloudellinen suorituskyky ja vaikutusvalta ovat tässä ajattelussa viime kädessä alisteisia sotilaallisen voiman rationaliteetille. Kuinka todellista vaikutusvaltaa tulisi sitten mitata, ja mitä se kertoo globaalin vaikutusvallan luonteesta ja jakautumisesta kansainvälisen järjestelmän toimijoiden kesken?
Modernimpi ja todellisuutta paremmin ymmärtävä tapa mitata vaikutusvallan luonnetta on aloittaa analyysi valtion valtaperustan elementeistä. Näitä ovat taloudelliset- ja sotilaalliset resurssit, mobilisaatiokyky, riippuvuus toisista toimijoista sekä kansainvälisen järjestelmän toimintaa ohjaavat normit. Näin ymmärrettynä vaikutusvallalle on olennaista se, että ennen kuin voidaan puhua sen realisoitumisesta täytyy toimijalla olla kykyä ottaa käyttöönsä ja mobilisoida olemassa olevat materiaaliset resurssit, riippumatta siitä, ovatko ne luonteeltaan sotilaallisia, taloudellisia tai ideologisia.
Mobilisaatiokyky on tällöin ymmärrettävissä toimijan tosiasialliseksi toimijakapasiteetiksi. Vaikutusvallan käyttäjän riippuvuus riippuu taasen siitä missä määrin valtio A on riippuvainen valtion B tai jonkin kolmannen valtion hallitsemista resursseista.
Kapean sotilaallisen voiman näkökulmasta tämä tarkoittaa mm. sitä että Länsi-Eurooppa ei voi muodostua globaalilla tasolla merkittäväksi vaikutusvallan lähteeksi niin kauan kuin sen operatiivinen toimijakapasiteetti ja materiaaliset resurssit ovat Yhdysvalloista riippuvaisia.
Tämä ei kuitenkaan riitä analyysin perusteiksi, sillä on huomioitava myös riippuvuussuhteet valtaperustan muiden elementtien osalta. Millainen on eurooppalaisten vaikutusvalta suhteessa Yhdysvaltoihin kauppasuhteissa esim. WTO:n puitteissa? Tai millä tavoin Yhdysvaltain liittovaltio on riippuvainen amerikkalaisten monikansallisten yritysten menestymisestä niin Euroopan kuin kolmannenkin maailman markkinoilla? On tarkasteltava myös sitä kuinka merkittävästi eurooppalaiset yritykset onnistuvat tunkeutumaan Amerikkaan ja mitä seurannaisvaikutuksia tällä on makrotason talouspoliittiseen päätöksentekoon Capitolin kukkulalla ja sen ympärillä pyörivässä lobbausmylläkässä.
Vaikutusvaltaa tai suurvaltastatusta pohdittaessa on myös huomioitava se, mikä merkitys on järjestelmän puitteissa muodostuvilla koalitioilla.
Mitä Venäjän ja Kiinan merkittävä lähentyminen niin poliittisesti kuin taloudellisestikin merkitsisi kummankin suurvalta-aseman vahvistumiselle? Millä tavoin tiiviimpi taloudellis-poliittinen yhteistyö Venäjän ja Euroopan unionin välillä vaikuttaisi Yhdysvaltain taloudellisen vaikutusvallan kehitykseen maailmassa? Mitä implikaatioita sillä olisi esim. Yhdysvaltain ja Euroopan turvallisuus- ja sotilaspoliittiselle yhteistyölle tulevaisuudessa?
Nämä ovat kysymyksiä, jotka Pentagonin virkamiehet hyvin mielellään unohtavat siitä yksinkertaisesta syystä, että se tekee suurvalta-aseman kehityksen ennakoimisen huomattavan monimutkaiseksi.
Erityisen arveluttavaksi Pentagonin sotilaallisen voiman varaan laskeman arvion tekee se, että kylmän sodan jälkeen kynnys tarttua ydinaseisiin on noussut merkittävästi. Ydiniskulla uhkaaminen ei ole enää relevantti vallankäytön ja painostuksen muoto kansainvälisessä politiikassa.
Muutos suhteellisen vaikutusvallan määrässä ja luonteessa
Yhdysvallat on varmaankin johtava suurvalta maailmassa vielä vuonna 2015, mutta sen suhteellinen vaikutusvalta globaalilla tasolla vähenee kaiken aikaa. Kaakkois-Aasian tiikerien nousu ja Euroopan unionin talousliitto ovat omiaan asettamaan voimistuvan haasteen Yhdysvaltain vaikutusvallalle maailmassa.
Huolta Yhdysvalloille aiheuttaa myös se, että valtion luontainen markkina-alue on hiljalleen saavuttamassa luonnolliset rajansa. Osoituksena tämän tosiasian ymmärtämisestä on amerikkalaisten pyrkimykset niin NAFTA:n kuin Tyynenmeren alueenkin taloudellisen yhteistyön edistämiseksi.
Tässä suhteessa haastaja Eurooppa on amerikkalaisia edellä. Se on vasta luomassa globaalisessa kontekstissa merkittävää markkina-aluetta, kun amerikkalaiset ovat jo siirtymässä kypsien markkinoiden vaiheeseen omalla mantereellaan.
PETRI SUTINEN
20.6.1997
Terrorismin varjolla ay-liikettä vastaan
Järjestäytymisoikeus uhattuna
Kädenvääntö presidentti George W. Bushin ja Yhdysvaltain kongressin välillä maan sisäisestä turvallisuudesta vastaavan ministeriön eli Department of Homeland Securityn perustamiseen liittyvissä kysymyksissä on päättymässä presidentin voittoon.
Bush antoi heinäkuussa lakialoitteen, jonka nojalla uuden ministeriön tehtäväksi määritellään terrorismin uhkaa koskevan tiedon analysointi, yleisen infrastruktuurin suojeleminen sekä toimenpiteisiin ryhtyminen mahdollista kemiallista, biologista tai ydinasein tehtävää iskua vastaan.
Ministeriöön liitetään osia useilta eri hallinnon aloilta. Mukaan tulevat tulli- ja rajavartiolaitokset sekä maahanmuuttovirasto. Organisaatio vastaa niin ikään yleisen hätätilavalmiuden ylläpitämisestä.
Ministeriöön liitetään yksiköitä liittovaltionpoliisi FBI:sta (Kansallisen infrastruktuurin suojeluyksikkö), oikeus- ja puolustusministeriöistä (puolustusministeriön kansallisen tiedonvälityksen yksikkö) sekä useilta muilta hallinnonaloilta kuten energia- sekä kauppa- ja teollisuusministeriöistä.
Lisäksi perusteilla oleva ministeriö vastaa yhteistyön koordinoimisesta muiden toimivaltaisten liittovaltion, osavaltioiden sekä paikallisviranomaisten kesken.
Uhka järjestäytymisoikeudelle
Bushin hanke näyttää saaneen alusta saakka Washingtonin poliittisen eliitin lähes jakamattoman kannatuksen. Sen varjolla tavoitellaan kuitenkin muitakin kuin pelkästään sisäiseen turvallisuuteen liittyviä tavoitteita.
Vähäisin niistä ei liene Bushin vaatimus ministeriön palvelukseen tulevien 170 000 valtion virkamiehen järjestäytymisoikeuden rajoittamisesta ja osittaisesta purkamisesta.
Bush haluaa itselleen oikeuden vapaasti päättää työntekijöiden palkkaamisesta, erottamisesta, siirtämisestä muihin tehtäviin sekä rankaisemisesta ilman, että heitä edustavilla ammattiliitoille on asiassa sanansijaa.
Kysymys virkamiesten oikeuksista aiheutti hankkeen jumittumisen demokraattienemmistöiseen senaattiin lokakuun alussa. Senaatin enemmistöjohtaja Thomas A. Daschle ilmoitti tuolloin, että hankkeen eteneminen pysäytetään siksi aikaa kunnes kysymykset voimankäytöstä Irakia vastaan saadaan ratkaistuksi.
Republikaanit katsoivat demokraattien vaarantavan hankkeen läpiviemisen sovitussa aikataulussa ja sitä myöten valtakunnan sisäisen turvallisuuden. Alkuperäisenä tavoitteena oli, että uusi ministeriö aloittaa toimintansa ensi vuoden alussa. Republikaanien mukaan demokraatit asettivat tuolloin vaaleja koskevat valtapyrkimyksensä sisäisen turvallisuuden edelle.
Ratkaiseva käänne
Hankkeessa päästiin ratkaisevasti eteenpäin tiistaina 12. marraskuuta kahden senaatin maltilliseen keskustaan kuuluvan demokraatti- ja yhden republikaanisenaattorin annettua tukensa lakialoitteelle.
Työntekijöiden työsuhdeturvaa ja järjestäytymisoikeutta koskeva kompromissi poikkeaa vain vähäisiltä osin Bushin aikaisemmasta esityksestä.
Vastentahtoinen kompromissi kuvastaa selkeästi kongressivaalien tulosta. Bushin kansalta saama mandaatti antaa hänelle entistäkin tukevamman selkänojan tavoitteidensa läpiajamiseksi vielä hetken aikaa demokraattienemmistöisessä senaatissa.
Kompromissin myötä Bush saa lähes tulkoon rajoittamattomat valtuudet palkata, irtisanoa ja siirtää toisiin tehtäviin uuden ministeriön alaisuudessa työskenteleviä virkamiehiä. Hänelle annetaan jopa oikeus vaatia avaintehtävissä olevia virkamiehiä eroamaan ammattiliitoistaan kansalliseen turvallisuuteen vetoamalla.
Bushin perustelut kulkevat perinteistä latua. Hänen mukaansa Amerikan viholliset liikkuvat nopeasti ja terroristien uhkaan on kyettävä vastaamaan niin ikään ripeästi.
- Emme saa byrokraattisten sääntöjen estää presidenttiä ja tulevia presidenttejä vastaamasta amerikkalaisten tarpeisiin. Presidentillä täytyy olla myös tulevaisuudessa auktoriteetti kumota tiettyjä oikeuksia kansallisen turvallisuuden nimissä. Ei ole mitään järkeä, että sodan aikana presidentiltä puuttuisi tarvittavat valtuudet asettaa oikeita ihmisiä, oikeaan aikaan, oikealle paikalle, totesi Bush tiistaina Washingtonin metropolialueen poliiseille pitämässään puheessa.
Presidentin pyrkimykset ammattiyhdistysliikkeen aseman kaventamiseksi on herättänyt voimakasta vastustusta Yhdysvaltain valtionhallinnon työntekijöitä edustavassa American Federation of Government Employees -ammattiliitossa.
Liiton puheenjohtaja Bobby L. Harnagen mukaan "amerikkalaisten on saatava tietää, että senaatissa saavutettu kompromissi on Troijan hevonen. Sillä ei ole mitään tekemistä turvallisuuden parantamisen kanssa. Ainoa asia mikä siitä seuraa on, että valtionhallinnon työntekijöiltä viedään oikeus puolustaa itseään".
Hanke uuden ministeriön perustamiseksi on mielenkiintoinen moneltakin osin. Se on merkittävin Yhdysvaltain hallinnon uudelleen organisointi viiteenkymmeneen vuoteen.
Uuden ministeriön hyvänä puolena on se, että näin kyetään yhdistämään hajallaan olevia sisäistä turvallisuutta ylläpitäviä toimijoita. Keskitetty sisäisen turvallisuuden organisaatio kykenee merkittävästi tehostamaan toimia sisäisen turvallisuuden varmistamiseksi.
Toisaalta se osoittaa yhä voimakkaammin suuntaa kansalais- ja poliittisten oikeuksien rajoittamisen tiellä valtiossa, jossa valtiollista legitimiteettiä koossa pitävistä periaatteista tärkein on juuri vapaus.
PETRI SUTINEN, 14.11.2002
Lähteet:
The Washington Post
www.whitehouse.go
Kädenvääntö presidentti George W. Bushin ja Yhdysvaltain kongressin välillä maan sisäisestä turvallisuudesta vastaavan ministeriön eli Department of Homeland Securityn perustamiseen liittyvissä kysymyksissä on päättymässä presidentin voittoon.
Bush antoi heinäkuussa lakialoitteen, jonka nojalla uuden ministeriön tehtäväksi määritellään terrorismin uhkaa koskevan tiedon analysointi, yleisen infrastruktuurin suojeleminen sekä toimenpiteisiin ryhtyminen mahdollista kemiallista, biologista tai ydinasein tehtävää iskua vastaan.
Ministeriöön liitetään osia useilta eri hallinnon aloilta. Mukaan tulevat tulli- ja rajavartiolaitokset sekä maahanmuuttovirasto. Organisaatio vastaa niin ikään yleisen hätätilavalmiuden ylläpitämisestä.
Ministeriöön liitetään yksiköitä liittovaltionpoliisi FBI:sta (Kansallisen infrastruktuurin suojeluyksikkö), oikeus- ja puolustusministeriöistä (puolustusministeriön kansallisen tiedonvälityksen yksikkö) sekä useilta muilta hallinnonaloilta kuten energia- sekä kauppa- ja teollisuusministeriöistä.
Lisäksi perusteilla oleva ministeriö vastaa yhteistyön koordinoimisesta muiden toimivaltaisten liittovaltion, osavaltioiden sekä paikallisviranomaisten kesken.
Uhka järjestäytymisoikeudelle
Bushin hanke näyttää saaneen alusta saakka Washingtonin poliittisen eliitin lähes jakamattoman kannatuksen. Sen varjolla tavoitellaan kuitenkin muitakin kuin pelkästään sisäiseen turvallisuuteen liittyviä tavoitteita.
Vähäisin niistä ei liene Bushin vaatimus ministeriön palvelukseen tulevien 170 000 valtion virkamiehen järjestäytymisoikeuden rajoittamisesta ja osittaisesta purkamisesta.
Bush haluaa itselleen oikeuden vapaasti päättää työntekijöiden palkkaamisesta, erottamisesta, siirtämisestä muihin tehtäviin sekä rankaisemisesta ilman, että heitä edustavilla ammattiliitoille on asiassa sanansijaa.
Kysymys virkamiesten oikeuksista aiheutti hankkeen jumittumisen demokraattienemmistöiseen senaattiin lokakuun alussa. Senaatin enemmistöjohtaja Thomas A. Daschle ilmoitti tuolloin, että hankkeen eteneminen pysäytetään siksi aikaa kunnes kysymykset voimankäytöstä Irakia vastaan saadaan ratkaistuksi.
Republikaanit katsoivat demokraattien vaarantavan hankkeen läpiviemisen sovitussa aikataulussa ja sitä myöten valtakunnan sisäisen turvallisuuden. Alkuperäisenä tavoitteena oli, että uusi ministeriö aloittaa toimintansa ensi vuoden alussa. Republikaanien mukaan demokraatit asettivat tuolloin vaaleja koskevat valtapyrkimyksensä sisäisen turvallisuuden edelle.
Ratkaiseva käänne
Hankkeessa päästiin ratkaisevasti eteenpäin tiistaina 12. marraskuuta kahden senaatin maltilliseen keskustaan kuuluvan demokraatti- ja yhden republikaanisenaattorin annettua tukensa lakialoitteelle.
Työntekijöiden työsuhdeturvaa ja järjestäytymisoikeutta koskeva kompromissi poikkeaa vain vähäisiltä osin Bushin aikaisemmasta esityksestä.
Vastentahtoinen kompromissi kuvastaa selkeästi kongressivaalien tulosta. Bushin kansalta saama mandaatti antaa hänelle entistäkin tukevamman selkänojan tavoitteidensa läpiajamiseksi vielä hetken aikaa demokraattienemmistöisessä senaatissa.
Kompromissin myötä Bush saa lähes tulkoon rajoittamattomat valtuudet palkata, irtisanoa ja siirtää toisiin tehtäviin uuden ministeriön alaisuudessa työskenteleviä virkamiehiä. Hänelle annetaan jopa oikeus vaatia avaintehtävissä olevia virkamiehiä eroamaan ammattiliitoistaan kansalliseen turvallisuuteen vetoamalla.
Bushin perustelut kulkevat perinteistä latua. Hänen mukaansa Amerikan viholliset liikkuvat nopeasti ja terroristien uhkaan on kyettävä vastaamaan niin ikään ripeästi.
- Emme saa byrokraattisten sääntöjen estää presidenttiä ja tulevia presidenttejä vastaamasta amerikkalaisten tarpeisiin. Presidentillä täytyy olla myös tulevaisuudessa auktoriteetti kumota tiettyjä oikeuksia kansallisen turvallisuuden nimissä. Ei ole mitään järkeä, että sodan aikana presidentiltä puuttuisi tarvittavat valtuudet asettaa oikeita ihmisiä, oikeaan aikaan, oikealle paikalle, totesi Bush tiistaina Washingtonin metropolialueen poliiseille pitämässään puheessa.
Presidentin pyrkimykset ammattiyhdistysliikkeen aseman kaventamiseksi on herättänyt voimakasta vastustusta Yhdysvaltain valtionhallinnon työntekijöitä edustavassa American Federation of Government Employees -ammattiliitossa.
Liiton puheenjohtaja Bobby L. Harnagen mukaan "amerikkalaisten on saatava tietää, että senaatissa saavutettu kompromissi on Troijan hevonen. Sillä ei ole mitään tekemistä turvallisuuden parantamisen kanssa. Ainoa asia mikä siitä seuraa on, että valtionhallinnon työntekijöiltä viedään oikeus puolustaa itseään".
Hanke uuden ministeriön perustamiseksi on mielenkiintoinen moneltakin osin. Se on merkittävin Yhdysvaltain hallinnon uudelleen organisointi viiteenkymmeneen vuoteen.
Uuden ministeriön hyvänä puolena on se, että näin kyetään yhdistämään hajallaan olevia sisäistä turvallisuutta ylläpitäviä toimijoita. Keskitetty sisäisen turvallisuuden organisaatio kykenee merkittävästi tehostamaan toimia sisäisen turvallisuuden varmistamiseksi.
Toisaalta se osoittaa yhä voimakkaammin suuntaa kansalais- ja poliittisten oikeuksien rajoittamisen tiellä valtiossa, jossa valtiollista legitimiteettiä koossa pitävistä periaatteista tärkein on juuri vapaus.
PETRI SUTINEN, 14.11.2002
Lähteet:
The Washington Post
www.whitehouse.go
Politiikka suurennuslasin alla
Tervehdys kaikille blogien ystäville. Käsillä olevan sivuston tarkoitus on tarkastella yhteiskuntamme kehitystä vaihtoehtoisista ja kaavoihin kangistumattomista lähtökohdista käsin.
Vanhakantainen konservatismi, kommunismi, uusliberalismi saavat kaikki huutia vuorollaan.
Lisäksi palstalla tullaan julkaisemaan analyysejä kansainvälisten suhteiden, ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja kolmannen maailman kehityskysymysten näkökulmista.
Kaiken lähtökohtana on neutraali, mutta kriittinen tarkastelu harjoitettavaa poliittista toimintaa kohtaan.
Neutraalius on tärkeä lähtökohta, mutta se ei tarkoita suinkaan sitä, etteikö kirjoittaja ottaisi välillä kipakastikin kantaa polttaviin kysymyksiin. Neutraaliudella viittaan lähinnä pyrkimykseen tarkastella politiikkaa poliittisten ideologioiden ylä- ja ulkopuolelta. Totta kai suhteessa itse määräämiini poliittisiin ilmiöihin.
Alkuun nostan framille aiemmin julkaistuja artikkeleita ja pätkiä julkaisuista, joihin kirjoittajalla on täydet oikeudet, mutta nopeaan tahtiin alan tuottamaan myös uutta ajankohtaista aineistoa kiinnostavista aiheista
Vanhakantainen konservatismi, kommunismi, uusliberalismi saavat kaikki huutia vuorollaan.
Lisäksi palstalla tullaan julkaisemaan analyysejä kansainvälisten suhteiden, ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja kolmannen maailman kehityskysymysten näkökulmista.
Kaiken lähtökohtana on neutraali, mutta kriittinen tarkastelu harjoitettavaa poliittista toimintaa kohtaan.
Neutraalius on tärkeä lähtökohta, mutta se ei tarkoita suinkaan sitä, etteikö kirjoittaja ottaisi välillä kipakastikin kantaa polttaviin kysymyksiin. Neutraaliudella viittaan lähinnä pyrkimykseen tarkastella politiikkaa poliittisten ideologioiden ylä- ja ulkopuolelta. Totta kai suhteessa itse määräämiini poliittisiin ilmiöihin.
Alkuun nostan framille aiemmin julkaistuja artikkeleita ja pätkiä julkaisuista, joihin kirjoittajalla on täydet oikeudet, mutta nopeaan tahtiin alan tuottamaan myös uutta ajankohtaista aineistoa kiinnostavista aiheista
Subscribe to:
Posts (Atom)